Petsiä, pitsiä, puuteria ja purtavaa

Ekoisti on hyväntuulinen, kestävän tekemisen blogi.
Löydät Ekoistista juttuja erilaisista projekteistani, jotka liittyvät sisustamiseen ja tuunaamiseen, ompelemiseen, kauneuteen tai ruokaan.

Innostun kunnostaessani vanhaa ja luodessani käsilläni jotain uutta. Vanhat kalusteet ja esineet tai käytetyt tekstiilit voidaan helposti tuunata uuteen uskoon. Useinkaan ei kannata ostaa uutta, vaan hyödyntää jo olemassaolevia asioita. Toisaalta uudenkin saa muokattua yksilölliseksi pienellä vaivalla. 

Nikkaroinnin ja ompelemisen ohella luonnonkauneus ja puhdas ruoka ovat minulle tärkeitä. Ekoistiin jaan hyväksi havaitsemiani vinkkejä kestävään kauneuteen ja herkutteluun littyen. 

Toivon, että saat blogistani iloa, intoa ja inspiraatiota.
Tubu

Intohimona kengät ja vintage ”Näillä bootseilla kävellään…”

Aikamoinen rivistö saapikkaita on vuosien mittaan kerääntynyt.
Laadukkaat kengät kestävät. 😉

Rakastan kenkiä. Erityisesti himoitsen vintageliikkeiden tai kirppisten löytöjä, laadukkaita nahkakenkiä, jotka kestävät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Tällä kertaa siivosin saapikaskaappiani ja päätin laittaa popot riviin. Melkoinen jono siitä muodostuikin. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole leveillä saapasvalikoimallani, vaan valaista muutamia, mielestäni oleellisia kenkiin liittyviä tosiasioita.

1. Hienoja kenkiä löytyy käytettyinä.
Olen valtavan ylpeä jokaisesta saapasparistani, jonka olen käytettynä, edullisesti hankkinut omakseni. Kuvan ensimmäisen, suklaanruskean saapasparin löysin Ruoholahden kirppikseltä 5e hintaan. Helmenharmaasta, unelmanpehmeästä nahasta valmistetut lempparisaappaani löytyivät Brysselistä vintage-liikkeestä ja maksoivat vain 20e. Kolmannet, harmaanvihreät, italialaiset nahkasaappaat bongasin espoolaiskirppikseltä vitosella. Konjakinruskeat kasarisaappaat löysin Kierrätyskeskuksen ilmaishyllystä…

2. Vanhat kengät ovat kauniita.
Jos kävelen kenkäkauppaan, huomaan ihmetteleväni tämän hetken kenkien rujoja lestejä. Korot ovat kolhon järeitä tai ne sijaitsevat painopisteensä puolesta liian takana niin, että muotoraudat napsahtavat poikki ensimmäisessä jäämäessä. Vintage-kengät ovat ajattomia, muotoilultaan paljon sirompia ja sopivat siksi kauniisti myös isompaan jalkaan.

3. Laatukengät säilyvät miltei ikuisesti, kun niitä hoitaa hyvin.
Saapasrivistön vanhimmat saappaat olen hankkinut jo 20 vuotta sitten, ja ne ovat edelleen kuin uudet. Jos ei aitoja vintage-saappaita lasketa, saapikkaitteni keski-ikä onkin noin 10 vuotta.
En koskaan lähde ulos vilkaisematta kenkiini. Vähintään pyyhkäisen pölyt pois saappaanvarresta, yleensä sipaisen kengänkärkiin kenkävoidetta ennen kuin astun ulos ovesta.
Pyyhi kurat, lankkaa säännöllisesti ja huolla kenkiä suutarissa. Siinä resepti, jolla kengät säilyvät vuodesta toiseen.
Eivät hoidetutkaan popot tosin ikuisesti kestä. Yhdet, kuusi vuotta sitten hankkimani, mustat arkisaappaat ovat tulossa väistämättä tiensä päähän. Pohja on kulunut, saumat eivät enää pidä vettä ja vetoketjun hampaat ovat vääntyneet. Harmittaa, ne ovat olleet aivan mahtavat luottosaappaat, joilla on tallattu pitkin maailmaa. Pakko lähteä etsimään tilalle uusia. 🙂

4. Hanki useat kengät.
Sanotaan, että kenkiä tulisi lepuuttaa välillä, jotta ne pysyisivät hyvinä. Uskon tähän täysin! Mitä usemmat kengät, sitä vähemmän yksi kenkäpari kuluu.

Seuraavalla kirppisreissulla katsele kenkiä uusin silmin. Kenkäkaupan sijaan poikkea vintageliikkeessä. Ehkä löydät unelmiesi saappaat pilkkahintaan.

Nahkaiset hiekanharmaat vintagekorkkarit löytyivät Mikkelistä kirppikseltä viidellä eurolla.

Tuunaa rahi vanhasta jakkarasta

Löysin varaston perukoilta vanhan, kauhtuneen jakkaran. Huomasin heti nuhjuisen kalusteen tuunauspotentiaalin. Pikkuinen penkki oli jossain elämänsä vaiheessa maalattu tuhruisesti valkoisella lateksilla ja päällystetty pariinkin otteeseen, ensin mustalla sametilla, sitten rokokoohenkisellä vaalealla kankaalla.

Vanha jakkara löytöhetkellä ja kuorittuani verhoilukerroksia.


Arkeologi minussa sai heti vallan ja aloin välittömästi purkaa jakkaraan niitattuja kangaskerroksia. Vimmatun nyhtämisen jälkeen kangaskerrosten alta paljastui tummanturkoosi, hyvin kulunut kangas ja rähjääntynyt pehmuste, mikä selitti jakkaran aiemmat verhoiluyritykset.

Vanha maali pois

Kun kaikki jakkaran kankaat ja pehmusteet oli purettu, tartuin lämpöpuhaltimeen saadakseni taas esiin jakkaran kauniin punertavan puunvärin. Tohotuksen ja rapsuttelun jälkeen jaloissa ja istuimen koloissa oli vielä jäljellä maalia. Puukolla ja hiekkapaperilla sain puun mielestäni riittävän puhtaaksi. Uudenkarheaahan jakkarasta ei ollut tarkoituskaan tehdä.

Halusin kunnioittaa jakkaran alkuperäistä sävyä, joten hionnan jälkeen käsittelin puun sellakan ja sävytetyn lakkapetsin sekoituksella.

Kuin vanha teak kaluste

Yhdistin kolmea lakkapetsisävyä, jotka olivat teak, tammi ja vaahtera.  Jokainen näistä on yksinään väärän värinen, mutta yhdessä niistä syntyi oikeansävyinen vintagelakka.
Vaahterapetsi on suuri aarteeni, koska kyseistä sävyä ei suosimistani Liberon petsilakoista enää löydä. Tämä on sääli, sillä vaahtera on kertakaikkisen täydellinen sävy vanhojen teak- ja koivuhuonekalujen korjaukseen. Raaskin kuitenkin käyttää petsilakkaa jakkaran pintakäsittelyyn yhdessä muiden sävyjen kanssa.

Lopputulos oli passeli, sävy muistutti jakkaran alkuperäistä väriä ja istui mukavasti vanhoihin teakhuonekaluihini.

Kun jakkaran runko oli käsitelty, sahasin jokaisesta jalasta noin kuusi senttiä pois. Tein tämän, koska halusin jakkarasta rahin, en niinkään korkeaa penkkiä. Kuin ihmeen kaupalla sahaus onnistui ihan käsivaralla, enkä joutunut lyhentelemään vuoroin jokaista jalkaa. Pieni epätasaisuus katosi liimattuani jalkoihin pehmeät huopatassut.

Äitiyspakkauksen superlonista muotoilin ja liimasin jakkaraan uuden pehmusteen. Superlonin päälle laitoin levyvanua ja kappaleen vanhaa puuvillalakanaa ja vasta sitten verhoilin jakkaran verhoilunahalla.

Käytin istuinosaan alkuperäistä paksumpaa pehmustetta: äitiyspakkauksen superlonia ja vanulevyä. Pehmusteet päällystin aivan ensiksi vanhalla lakanakankaan palalla, joita minulla oli jäänyt yli nojatuoliprojektistani. Vasta tämän jälkeen niittasin pehmusteiden päälle varsinaisen verhoilukankaan samaista keinonahkaa, kuin mitä olin nojatuoleihini käyttänyt.

Ensin ajattelin ommella verhoilukankaan pintaan koristeita, kuten kangassuiroja, nauhoja tai pitsejä, mutta käytännöllisyys voitti, ja jätin jakkaran pinnan paljaaksi.

Tuunaa huonekaluille uusi elämä
Jakkaran tuunaaminen vaati jonkin verran työvaiheita ja yllättävän paljon vaivannäköä. Uurastus kuitenkin kannatti. Vanhasta, hylätystä jakkarasta kuoriutui hieno pikkupenkki ja rahi, joka sopii täydellisesti verhoilemiini nojatuoleihin.

Seuraavalla kerralla, kun näet yksinäisen, kulahtaneen jakkaran, nappaa se mukaan ja tuunaa elämää nähneelle huonekalulle uusi elämä.

Löhöpeitto taaperolle

Tyttäreni leikkii lukee ja loikoilee mielellään lattialla, kuten taaperoilla on tapana. Olin alkuun aikeissa hankkia hänelle olohuoneeseen pyöreän valkoisen maton, mutta eteisen penkin tyynyprojektin myötä sainkin toisenlaisen idean.
Minulle jäi penkin pehmusteen myötä varastoon osin leikelty peitto, jota ajattelin hyödyntää taaperon leikkialustana.
Vauva-aikojen leikkimatto jäi pieneksi ja siitä luovuttiin ajat sitten, mutta pehmeä, leikki- ja löhöilyalusta olisi toimiva taaperollakin. Pehmoiselle alustalle olisi itsekin kiva istahtaa lukemaan lapselle kirjaa tai köllähtää seuraamaan legoleikkejä. Peitosta tehty ”matto” olisi myös likaannuttuaan helppo pestä koneessa.

Löhöpeiton ainekset: vanha peitto ja 5 metriä kanttinauhaa.

Sisustuksessani on jonkin verran mustavalkoisia mausteita, joten päätin toistaa löhöpeittossa tätä värimaailmaa.
Löhömaton ompeleminen oli erittäin yksinkertaista. Hankin leveää, mustaa kanttinauhaa, jonka ompelin pyöreäksi leikkaamani peiton reunaan.

Pyöreä malli syntyi käyttämällä leikkausapuna pyöreää kuusenalusmattoa. Kanttinauhaa kiinnittäessä ja ommellessa piti olla tarkkana, että nauhan alle jäi molemmin puolin peiton koko reuna, kangasta ja vanua. Yhdestä kohdin sauma lipsahti auki ja pääsin tuttuun tapaani purkamaan ja ompelemaan tuon pätkän uudestaan.
Käytin paksuhkon reunan ompelemiseen farkkuneulaa 100.

Nuppineuloja piti kiinnittää tiuhaan, jotta kanttinauhan sai asteltua tarkasti peiton reunaan.

Pohdin alkuun, josko olisin ommellut kanttinauhaa peiton päälle ristiin rastiin. Totesin kuitenkin, että valkoinen peitto, mustilla reunuksilla oli sellaisenaan kaunis ja toimiva. Periaatteessa löhöpeiton voisi toteuttaa minkävärisenä tahansa ja ommella pintaan monenmoista somistetta tai virikettä; pitsiliinoja, rusetteja, tupsuja, nalleja…

Pehmoisella alustalla on kiva lukea lempikirjaa.

Uusi löhöalusta oli lapselle ilmeisen mieleinen, leikit starttasivat saman tien. Illalla nukkuma-aikaan taapero kiipesi pois omasta sängystään ja ilmestyi olohuoneen ovelle. Hetkeä myöhemmin, kun vilkaisin, minne tyttö oli mennyt, havaitsin hänen nukkuvan sikeästi uudella löhöpeitollaan.

Vihreä vintage leninki

Löysin vuosia sitten kirppikseltä kauniin, smaragdinvihreän mekon. Kivasti hieman 1950-luvun tyylinen leninki jäi kuitenkin roikkumaan käyttämättömänä kaappiin, sillä se ei harmittavasti istunutkaan lainkaan ylleni. Pellean päälle asettuva kangaskaistale oli aivan liian leveä jääden ikävästi pussille. Kangasta oli niin paljon, että rintakupit lerppuivat nekin sijoillaan. En usko, että sen mallista naista – ainakaan luomuna – löytyykään, jolle mekko olisi sellaisenaan sopinut.
Kun tarvitsin erääseen juhlaan uutta päällepantavaa, muistin hengarissa odottelevan vihreän tuhkimon. Päätin viimein korjata mekon uuteen uskoon. Halusin, että mekko istuisi rinnuksesta hyvin, ja että saisin siihen hitusen lisää juhlavuutta. Päätinkin korjauksen ohella somistaa mekkoa pitsillä ja helmillä.

Noukin kangaskaupan nauhalaarista kivaa, beigeä pitsiä, jonka uskoin sopivan mekkoon.
Alkuun ajattelin ommella pitsiä kaula-aukon liepeille, helmaan ja myös hihansuihin, mutta jätin lopulta hihat ilman pitsiä, vähempi tuntui enemmältä.

Purin etukappaleen saumat auki ja leikkasin rintojen alle jäävästä kangaskappaleesta molemmin puolin useita senttejä pois. Samalla huomasin, että rintakuppien poimutukset olivat alkuaan täysin eri paria. Taittelin poimutukset symmetrisesti ja ompelin pienennetyn vatsakappaleen takaisin kiinni kuppeihin.
Tämän jälkeen ompelin pitsin helmaan, harvalla tikkauksella. Kaulukseen kiinnitin pitsin käsin, sillä en halunnut siihen näkyviä ompeleita. Käsin ommellen saatoin myös ompelun ohessa lisätä kaulukseen helmiä.

Kaulus sai pirsirusetin helmikoristein.

Työn edetessä päätin tehdä mekon etumukseen rusetin tapaisen koristeen ja jättää pitsinauhan päät vapaasti roikkumaan. Rusetin keskelle ompelin helmistä ryppään.

Seuraavana päivänä juhlissa olin tuunattuun leninkiini enemmän kuin tyytyväinen. Rekissä riutunut kolttu sai pienellä vaivalla uuden elämän. Vihreästä leningistä tuli hetkessä yksi suosikkimekkojani.

Ompelin mekon helmaan pitsireunuksen harvalla tikkauksella.



Lenkkiverhot keittiöön

Olen pitkään haaveillut lattiaan saakka ulottuvista, vaaleista, pellavaisista verhoista, jotka siivilöivät ihanasti huoneeseen tulvivaa valoa.
Päätin toteuttaa haaveeni ja lähdin metsästämään sopivaa kangasta ompeluksia varten.
Suunnitelmani pellavasta muuttuivat, kun törmäsin ihanaan Vekki-kankaaseen. Superkauniisti pliseeratussa kankaassa oli eläväinen raitapinta, joka oli mielestäni paljon kiinnostavampi kuin sileä pellava. Tuplaleveästä kankaasta saatoin ommella 3,5m palasta poikittain leikamaalla kaksi verhoa, kun normaalilevyistä kangasta olisi kulunut tuplamäärä.

Halusin verhoihin tankokujan sijaan lenksut. Lenkkiverho on mielestäni raikkaan ja nuorekkaan näköinen.
Alkuun tein kymmenen lenksua verhoa kohden, mutta huomasin ensimmäisen verhon ommeltuani, että määrä oli liian suuri. Jotta verho laskostuisi kauniisti, tulikin lenksujen väliin jäädä enemmän tilaa.
Kuten usein ommellessa käy, jouduin tälläkin kertaa oppimaan kantapään kautta ja purkamaan lenksut ensimmäisen yrityksen jälkeen. Korjaaminen kuitenkin kannatti, sillä seitsemällä lenksulla verho asettui nätisti verhotankoon.
Kiinnitin lenksut verhoon seuraavasti: Tein verhon yläosaan ensin leveähkön taitoksen, jonka kiinnitin nuppineuloilla. Tämän jälkeen kiinnitin lenksujen etuosan taitoksen yläreunaan, nurjalle puolelle ja ompelin lenksut kiinni verhon yläreunaan. Toisella ompeleella kiinnitti taitoksen alaosan ja lenksujen takaosan. Lenksut ovat siten kiinni etuosastaan verhon yläreunassa, takaosastaan taitoksen alareunassa. Lenksujen kiinnityskohdan olisi voinut peittää tässä työvaiheessa nurjalta puolelta kangassuirolla, mutta silloin yläosan läpikuultavuus olisi kärsinyt. Koska en halunnut verhon yläosaan paksulti kangasta, jätin lenksut nurjalla puolella näkyviin. Edellä kuvaamani lenksujen sijoittelun vuoksi nurja puoli näyttää kuitenkin erittäin siistiltä.

Verhoista tuli paremmat kuin olin osannut toivoakaan. Vaikka pellava vaihtui polyesteriin, ulkonäössä nämä pitkät sivuverhot eivät yhtään kalpene luonnonmateriaalille, jopa päinvastoin. Keittiöön sijoittamissani verhoissa iso plussa on se, että voin pestä verhot helposti koneessa ja ripustaa suoraan ikkunaan kuivumaan. Rohkeasti ompelemaan omia kesäverhoja.

Pikkulaukku jämäkankaista

Vanhasta yöpaidasta ja nojatuolista yli jääneistä nahkapalasista voi tehdä vaikkapa pienen, sievän käsilaukun.

Pieni tyttäreni on innokas kuljettelemaan käsilaukkujani, toisinaan harmistukseen asti.
Olin päättänyt tehdä hänelle jossain vaiheessa ikioman olkalaukun nojatuoliprojektistani yli jääneistä, tummanpunaisista tekonahan paloista. Pohdin kuitenkin, että tyttömäisessä laukussa olisi kiva olla jotain muutakin kuin vain aikuismaisen asiallista tekonahkaa.

Vanha rakas kissayöpuku jäi tytön kasvaessa pieneksi, viimeisellä käyttökerralla ukkovarvas puski pehmeän puuvillapuvun jalkaterästä läpi. Totesin, ettei resuista yöpukua oikein kannattaisi laittaa myyntiin, mutta olisi sääli heittää vaate noin vaan pois, olihan yöpuvun etuosassa todella nätti ja hyvin säilynyt kissaprintti. Hienoa materiaalia olisi kiva voida hyödyntää jossakin.
Olin jo jemmaamassa yöpukua materiaalivarastooni, kun muistin ajatuksen käsilaukusta. Voisin hyödyntää kissakuvan laukussa.

Kuluneita tai pieneksi jääneitä vaatteita ei kannata heittää pois, vaan ajatella niitä materiaalina johonkin uuteen.


Hahmottelin keinonahkasta pyöreänmuotoisen laukun ja siihen pöryläisen läpän, jonka kiinnitin laukun takaosaan erillisellä nahkasuikaleella. Läpän päälle asettelin kissakuvan ja sen reunojen päälle renkaaksi leikkaamani kappaleen, jonka tikkasin päältä kiinni läppään. Näin kissakuva asettui tukevasti, kuin kehystettynä paikoilleen. Läppää nostaessa nurjalle puolelle jäi näkyviin siististi tekonahka.

Tyttäreni tykkää napostella välipalaksi rusinoita, joita varten hänellä on suloinen, taskukokoinen peltirasia, kissan kuvalla varustettu sekin. Laukkuun tuli siten ehdottomasti ommella yöpaitakankaasta pieni tasku rasiaa varten. Kuvassa tasku pilkistää läpän alta hieman.
Lopuksi ompelin laukkuun lyhyen ja sopivan kapoisen olkahihnan.

Oli ilo huomata, että ompelemani laukku saavutti suuren suosion. Pieni tyttöni pakkasi tohkeissaan muovieläimiä laukkuunsa ja nappasi laukun olalle. ”Äiti ompeli oman laukun!”, tyttö iloitsi.

Ehkä minun käsilaukkuni saavat nyt olla paremmassa rauhassa. 🙂

Diy sisustustauluja

Kortteja, julisteita, valokuvia, kirjoja, tapettia, kangasta, sisustustauluihin voi kehystää oikeastaan mitä tahansa.

Seiniltäni ei löydy montaakaan valmiina hankittua taulua. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta talut ovat keräilyn ja askartelun tulosta. Julistetyylisiä tauluja on helppo ja hauska tehdä itse. Hieno taulu voi syntyä ihan sillä, että kehystää mieleisensä julisteen. Persoonallisempaa ilmettä kotiinsa saa, kun kehystää vanhoja kortteja, vihkosia, itse tulostamiaan valokuvia tai vaikkapa mummon pitsiliinan tai tilkun muistojen kangasta.

Itse olen ostanut vanhoja nuotteja, kirjasia ja kortteja kirpputoreilta. Myös sisustusliikkeistä löytyy kivoja kuvia ja julisteita, mutta jonkilainen oma peukalonjälki niihin kannattaa painaa. Valmiiseen julisteeseen voi mainiosti sutia vesiväriä tai piirtää tussilla yksilöllisiä kuvia. Julisteen voi myös rajata ja leikata uuteen malliin, kuten olen tehnyt vasemman yläkulman sisustuskuvan kohdalla.

Jos haluaa koota ilmeikkään talukollaasin, kannattaa valita erivärisiä ja -paksuisia kehyksiä. Kivoja kehyksiä löytyy kirppiksiltä ja kierrätyskeskuksista. Joitain hienoja kehyksiä olen dyykannut roskalavaltakin. Kehyksiä voi käyttää sellaisenaan tai tuunata niitä maalaamalla. Uudesta puukehyksestä tulee kivasti vintage, kun maalattua pintaa hinkkaa karkealla hiekkapaperilla ja jollain terävällä esineellä, hipaisee naarmuihin kuivasti vaaleaa maalia ja päälle vielä hitusen varsinaista maalia tai petsiä.

Taustapahvien väreillä voi rohkeasti leikitellä. Olen hyödyntänyt tekemissäni julistetauluissa köyhän miehen passepartout- ratkaisua, eli kiinnittänyt kuvan taustapahvin päälle. Olisi aivan liian työlästä leikellä kartonkiin sopivan kokoisia aukkoja ja jäljen tulisi olla täydellinen, jotta uurastus kannattaisi. Tällä oikaisuratkaisulla on myös mahdollista hyödyntää ohuempaa kartonkia, jopa pelkkää värillistä paperia.

Taiteilijatarvikeliikkeistä löytyy kartonkeja lukemattomissa väreissä. Tutun valkoisen sijaan suosittelen kokeilemaan rohkeitakin värejä etenkin, jos seinät ovat valkoiset. Valkoinen taustapahvi on mainio valinta silloin, kun seinissä on jotakin sävyä. Kuvien esimerkkitauluissa olen suosinut vaaleaa taustapahvia, sillä seinät on maalattu pehmeällä mintunvihreällä ja turkoosilla. Seinien värit eivät oikein pääse kuvissa oikeuksiinsa.

Vanha nuottivihko jatkaa elämäänsä tauluna.


Taulukollaasin kokoamiseen löytyy monenlaisia sisustusohjeita. Toiset suosittelevat sijoittamaan taulujen yläreunat samaan tasoon, toiset neuvovat linjaamaan alareunat yhteneväisesti. Toisille kokonaisuus rakentuu taulujen samankaltaisesta värimaailmasta tai toisiinsa sointuvista kehyksistä. Kokonaisuus voi syntyä myös esimerkiksi yhden ison kuvan tai kalusteen ympärille.

Oma metodini noudattaa luovaa kaaosta. Sommittelen taulut lattialle, tuijottelen kokonaisuutta hetken, otan tauluryppäästä valokuvan, pyörittelen tauluja pariin otteeseen ja lopuksi luotan vaistooni ja lukitsen ratkaisuni – syteen tai saveen. En oikein usko sisustamisessa, enkä siten tauluissakaan tiukkoihin sääntöihin. Taulukokonaisuuden painopiste riippuu täysin kuvien koosta, kehyksistä, taulujen väreistä ja sisustajan omista mieltymyksistä. Toisinaan kummallinen ratkaisu voi olla täydellisen vinkeä sisustuselementti.

Ennen kuin alkaa ripustaa tauluja seinälle, on tärkeää hahmottaa taulujen etäisyys toisiinsa nähden, sekä kollaasin leveys ja korkeus suhteessa muihin kalusteisiin. Ainoa ohjenuora, johon uskon, on sijoittaa taulut siten, että kuvan keskipiste sijoittuu katselukorkeudelle. Kuvakollaasi voi muodostua tämän silmäilykorkeuden ympärille.

Lapsen tekemä maalaus näyttää arvokkaalta taideteokselta kehystettynä.


Kannustan ripustelemaan tauluja rohkeasti seinille. Ne tuovat ilmettä ja väriä huoneeseen kuin huoneeseen.

On mielestäni ihan hullua säästellä seiniä ja jättää taulut laittamatta. Toki se on asia erikseen, jos vuokranantaja kieltää pintojen porailun.

Kuitenkin moni omankin katon alla majaileva arastelee turhaan seinien rei´ittämistä.

En tiedä, miksi ensimmäisen ruuvin poraaminen on itsellenikin joka ikinen kerta iso kynnys. Koskaan ei ole mitään peruuttamatonta tapahtunut, seinää voi helposti paikata ja kiinnitysmekanismista riippuen taulun korkeuttakin voi vielä ruuvin poraamisen, naulan hakkaamisen tai taulukoukun kiinnittämisen jälkeen säätää.
Suosinkin ratkaisua, jossa kiinnitän kehyksien taakse pienet lenkkiruuvit ja rautalangan. Tämä kiinnityssysteemi antaa runsaasti pelivaraa, jos ruuvi tuleekin porattua hitusen liian alas tai ylös.
Rohkeasti tauluja tuunailemaan!

Uusi elämä punaisille nojatuoleille

Olohuoneemme kaipasi kipeästi uusia nojatuoleja. Huoneen sivulla nökötti vanha, kauhtunut nojatuoli, josta oli muodostunut lähinnä perheemme kissarouvan laiskanlinna.

Eräänä päivänä silmiini sattui Tori.fi:ssä ilmoitus punaisista nahkatuoleista. Hetken huumassa varasin tuolit, niissä oli kivaa särmää. Samanlaisia tuoleja oli tullut vastaani vanhan tavaran liikkeissä ja siksi tiesin, että nämä 1950-60-luvun tuolit olivat mitoiltaan näppärät ja sopivan sirot. Hinta oli merkittävä houkutin, saisin kaksi vintage-tuolia vain 70 eurolla.
Tuoleja hakiessani myyjä näytti rehdisti, kuinka toisen tuolin istuinosan tekonahassa oli paha repeämä. Ei se mitään, kyllä sen saisi vaikka teipattua, pohdin ja nappasin muutoin siistit tuolit matkaani. Kun tuolit saapuivat uuteen kotiinsa, ne istuivat huoneen mittasuhteisiin ja muihin kalusteisiin täydellisesti. Pirteä punainen väri toi tilaan kivaa säväystä.

Ensirakkaus laantui nopeasti, kun jo seuraavana päivänä tajusin tilanteen. Halkeamaa ei saisi kovinkaan helposti paikattua, eikä tuoleja voisi sellaisenaan säästää muutoinkaan. Tuolit näet levittivät ympärilleen todella voimakasta, kemikaalimaista hajua. Ilmeisesti vanhat superlonit ja vuosikymmenten takainen kerni olivat tulleet tiensä päähän. Päätin kantaa tuolit siltä istumalta ulos ja purkaa kaikki vanhat pintamateriaalit ja pehmusteet pois. Homma oli aikamoinen, niittejä sai kiskoa kaksin käsin. Tuoleissa oli monenlaista osaa ja pehmustetta. Päätin varmuuden vuoksi dokumentoida koko purkuprosessin valokuvin.

Vanhan istuintyynyn purkua.

Kun olin purkanut jonkin osan pehmusteista pois, piirsin lakanakankaalle vanhan palasen mukaisesti kaavan ja merkitsin tarkoin, mistä palasta oli kyse. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi siinä vaiheessa, kun aloin verhoilla tuoleja uudestaan.
Tuolia purkaessa tajusin, että todentotta halusin vanhoista verhoilumateriaaleista eroon. Keinonahan taitokset olivat täynnä likaa ja rasvaa, pehmusteiden alla oli kuivuneita turkiskuoriaisten tuokkien koteloita. Yäk.

Selkänojan takaosan verhoiltu vanerilevy.


Tuntikausien ahertamisen jälkeen tuoleista oli jäljellä enää puurunko. Käsinojien irroittamisessa piti käydä lainaamassa isompaa ruuvimeisseliä kahdelta naapurilta. Uskoni melkein jo loppui, kun vuosikymmenten ikäiset ruuvit eivät ottaneetkaan irrotakseen. Yhden ruuvin sain kaikin voimin viuhtoessa poikkikin. Tämä tarkoitti sitä, että kokoamisvaiheessa tulisi katkenneen ruuvin viereen porata uusi reikä. No, eiköhän siitä selvittäisi.

Käsinojan vanha superlon piti vielä irroittaa.


Hankin tuolien istuiosien ja selkämysten pehmikkeiksi uudet superlonit. Yllätyin täysin, kun huomasin, ettei superlon olekaan lainkaan edullista, päinvastoin. Superlon maksaa enemmän kuin tammiparketti. Tässä kohtaa ei kuitenkaan auttanut enää perääntyä.
Koska superlon ”syö” kangasta, eikä sitä siksi kannata laittaa pintamateriaalia vasten sellaisenaan, päätin käyttää superlonin päällä vielä levyvanua. Käsinojissa oli alkuaan ohuen ohutta supelonia, sen korvaisin myös sopivan paksuisella levyvanulla.

Vanha ja uusi materiaali. Vanha kerni oli sävyltään hivenen kirkkaampi kuin uusi keinonahka.


Sitten oli varsinaisen verhoilukankaan vuoro. Olisin voinut valita tuoleihin minkä tahansa kankaan tai nahan, mutta halusin ehdottomasti säilyttää tuolien alkuperäisen ilmeen ja sävyn niin pitkälle kuin mahdollista. Löysinkin mainion burgundinpunaisen keinonahan, joka oli todella lähellä alkuperäistä sävyä. Alkuperäinen kerni oli sävyltään ehkä hivenen kirkkaampi ja kylmempi, mutta täysin identtistä tuotetta oli mahdotonta löytää.
Ennen kuin uskalsin alkaa leikata uutta keinonahkaa, piirsin tuolien jokaisesta osasta oman kaavansa. Erilaisia osia ja niiden peilikuvia oli kahdessa tuolissa niin monta, että olin varma, että menisin jossain kohtaa sekaisin ja leikkaisin väärin, jos yrittäisin yhdellä ja samalla kaavalla tuhrata hommaa eteenpäin. Tuntui paljon turvallisemmalta uhrata pari vanhaa lakanaa, kuin tuhota arvokasta verhoilumateriaalia, jota ei ollut tuhlattavaksi.
Sitten leikkaamaan. Alku pelotti ja kädet vapisten saksin paloja toisensa perään, työn edetessä rohkeus kuitenkin kasvoi. Huomasin, että kangasta olikin ihan reilusti, sillä vanhat kaavat sisälsivätkin jo tarvittavat saumavarat. Jos tekisin jonkin palan kohdalla virheen, ei se olisikaan maailmanloppu.
Työn piti edetä käänteisessä järjestyksessä. Ensin istuintyyny, sitten istuintyynyn alle puuvillakangas. Tämän jälkeen selkänojan etuosa, käsinojat ja sitten vasta selkänojan takaosa. Niitti niitiltä työ eteni. Voimaa hommassa sai käyttää yllättävän paljon, sillä keinonahka piti saada pingoitettua tasaisesti ja ennen kaikkea riittävän kireälle.

Onneksi minulla oli purkukuvat tallessa! Niiden avulla sain tarkistettua useammankin työvaiheen ja taitoksen.
Käsinojien ompelusauma vaati ehkä eniten avaruudellista hahmotuskykyä. Hankin ompelua varten paksumman nahkaneulan sekä liukasta, vahvaa karhulankaa.
Lopputulos ei aivan alkuperäiselle työlle vedä vertoja, mutta olen silti oikein tyytyväinen uudistettuihin tuoleihin. Erityisen onnellinen olen siitä, että vanhat kirppistuolit saivat verhoilu-urakan myötä aivan uuden elämän.



Pehmustetta penkkiin, Tuunaa rahi eteiseen

Eteisessä on mielestäni hyvä olla paikka istua ja sitoa kengännauhoja tai vääntää vintagesaappaita jalasta. Tähän tarkoitukseen löytyi tori.fi:n kautta näpsäkkä, puinen penkki, joka kotiutui meille puutteistaan huolimatta.

Haaveilin alkuaan aidosta 1950-luvun puhelinpenkistä, mutta löytämieni penkkien mitat olivat eteiseemme liian laveat. Ajatuksenani oli myös ollut löytää penkki, jossa laatikosto olisi sijainnut päinvastaisella puolella, ulko-ovesta poispäin. Tämä todennäköisesti 1970-luvulta peräisin oleva puupenkki sopi kuitenkin mitoiltaan oikein hyvin eteiseemme ja istui riittävän hyvin kotimme muihin kalusteisiin.

Kunnostuksen jälkeen penkki toimitti parin vuoden ajan virkaansa sellaisenaan. Tänä keväänä aloin kuitenkin kaivata penkkiin jotain piristystä ja pehmikettä. Löysin kaapista alkuaan vaunuverhoksi hankitun mustavalkoraidallisen trikoopalan ja vanhan vieraspeiton, joista leikkelin ja ompelin penkkiin sopivan istuintyynyn.
Koska irrallaan lötköttävä tyyny lähtisi hetkessä pois paikoiltaan, ompelin tyynyyn mekon olkaimina aikanaan toimineet, säilöön laittamani kuminauhat. Lenksujen avulla sain tyynyn pujotettua kiinni penkkiin.

Halusin istuintyynyyn pirteät napit. Inspiraation nappeihin sain seinällä sijaitsevasta Picasson julistetaulusta Kitara ja viulu, jossa on keskellä kiinnostava, turkoosi pylpyrä. Ostin Eurokankaasta kapean suiron turkoosia samettia ja noukin alennuslaarista isot, laakeat napit. Sametti kiristyi lujan karhulangan avulla tiukasti nappien ympärille, jonka jälkeen ompelin ne paikoilleen tyynyyn.

Samaisella sametilla päällystin myös penkin laatikon vetimen. Näin alkuaan messinkinen vedin tuli hauskasti osaksi istuintyynyä.

Seinälle kiinnitin pallonaulakon, johon saatoin ripustaa käsilaukkuni, pois pitkäkyntisen taaperon ulottuvilta. Minulla oli tallessa edelliseen kotiimme hankkimia naulakkonuppeja, joiden joukosta valitsin kokonaisuuteen sopivan, turkoosin pallonupin.
Eteinen sai hauskaa lisäväriä ja pirteää ilmettä pienellä vaivalla ja rahalla.

Pitsityynyjä

Sain anopin aarrelaatikosta lahjaksi taidokkaita, 1960-luvulla itsevirkattuja pitsejä. Päätin tuunata niillä tylsät ja yksiväriset tyynynpäälliiset uuteen uskoon. Lakanapitsit olivat vaurioituneet irroitusvaiheessa ja ne vaativat hieman korjausta ennen kuin ne saattoi kiinnittää tyynyn pintaan. Neulalla ja langalla noukkien katkenneet silmukat saatiin takaisin ja pitsi ehjäksi jälleen.

Tiukan pitsin ompeleminen koneella rikkoo herkästi neulan, joten päätin kiinnittää pitsit tyynyihin käsin. Uskon, että säästin lopulta paljon aikaa ja hermoja, vaikka homma alkuun työläältä vaikuttikin. Käsin ompelemalla pitsit asettuivat kauniisti, eikä pinta lähtenyt kiristelemään tai kupruilemaan.

Pitsejä on vielä jäljellä, täytynee siis jatkaa tuunausoperaatiota. Seuraavaksi taidan ommella vaaleita raitoja harmaisiin tyynyihin.