Vekki-kangas muistuttaa aitoa pellavaa, mutta on eläväisempi ja edullisempi vaihtoehto.
Olen pitkään haaveillut lattiaan saakka ulottuvista, vaaleista, pellavaisista verhoista, jotka siivilöivät ihanasti huoneeseen tulvivaa valoa. Päätin toteuttaa haaveeni ja lähdin metsästämään sopivaa kangasta ompeluksia varten. Suunnitelmani pellavasta muuttuivat, kun törmäsin ihanaan Eurokankaan Vekki-kankaaseen. Superkauniisti pliseeratussa kankaassa oli eläväinen raitapinta, joka oli mielestäni paljon kiinnostavampi kuin sileä pellava. Tuplaleveästä kankaasta saatoin ommella 3,5m palasta poikittain leikamaalla kaksi verhoa, kun normaalilevyistä kangasta olisi kulunut tuplamäärä.
Lenkkiverhot asettuvat kauniisti verhotankoon.
Lenkkiverhot tankokujan sijaan
Halusin verhoihin tankokujan sijaan lenksut. Lenkkiverho on mielestäni raikkaan, nuorekkaan ja skandinaavisen näköinen. Alkuun tein kymmenen lenksua verhoa kohden, mutta huomasin ensimmäisen verhon ommeltuani, että määrä oli liian suuri. Jotta verho laskostuisi kauniisti, tulikin lenksujen väliin jäädä enemmän tilaa. Kuten usein ommellessa käy, jouduin tälläkin kertaa oppimaan kantapään kautta ja purkamaan lenksut ensimmäisen yrityksen jälkeen. Korjaaminen kuitenkin kannatti, sillä seitsemällä lenksulla verho asettui nätisti verhotankoon. Kiinnitin lenksut verhoon seuraavasti: Tein verhon yläosaan ensin leveähkön taitoksen, jonka kiinnitin nuppineuloilla. Tämän jälkeen kiinnitin lenksujen etuosan taitoksen yläreunaan, nurjalle puolelle ja ompelin lenksut kiinni verhon yläreunaan. Toisella ompeleella kiinnitti taitoksen alaosan ja lenksujen takaosan. Lenksut ovat siten kiinni etuosastaan verhon yläreunassa, takaosastaan taitoksen alareunassa. Lenksujen kiinnityskohdan olisi voinut peittää tässä työvaiheessa nurjalta puolelta kangassuirolla, mutta silloin yläosan läpikuultavuus olisi kärsinyt. Koska en halunnut verhon yläosaan paksulti kangasta, jätin lenksut nurjalla puolella näkyviin. Edellä kuvaamani lenksujen sijoittelun vuoksi nurja puoli näyttää kuitenkin erittäin siistiltä.
Verhoista tuli paremmat kuin olin osannut toivoakaan. Vaikka pellava vaihtui polyesteriin, ulkonäössä nämä pitkät sivuverhot eivät yhtään kalpene luonnonmateriaalille, jopa päinvastoin. Keittiöön sijoittamissani verhoissa iso plussa on se, että voin pestä verhot helposti koneessa ja ripustaa suoraan ikkunaan kuivumaan. Rohkeasti ompelemaan omia kesäverhoja.
Kortteja, julisteita, valokuvia, kirjoja, tapettia, kangasta, sisustustauluihin voi kehystää oikeastaan mitä tahansa.
Seiniltäni ei löydy montaakaan valmiina hankittua taulua. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta talut ovat keräilyn ja askartelun tulosta. Näin teet itse sisustustauluja: Hieno taulu voi syntyä ihan sillä, että kehystää mieleisensä julisteen. Persoonallisempaa ilmettä kotiinsa saa, kun kehystää vanhoja kortteja, vihkosia, itse tulostamiaan valokuvia tai vaikkapa mummon pitsiliinan tai tilkun muistojen kangasta.
Itse olen ostanut vanhoja nuotteja, kirjasia ja kortteja kirpputoreilta. Myös sisustusliikkeistä löytyy kivoja kuvia ja julisteita, mutta jonkilainen oma peukalonjälki niihin kannattaa painaa. Valmiiseen julisteeseen voi mainiosti sutia vesiväriä tai piirtää tussilla yksilöllisiä kuvia. Julisteen voi myös rajata ja leikata uuteen malliin, kuten olen tehnyt vasemman yläkulman sisustuskuvan kohdalla.
Leikittele kehyksillä ja taustapahveilla
Jos haluaa koota ilmeikkään talukollaasin, kannattaa valita erivärisiä ja -paksuisia kehyksiä. Kivoja kehyksiä löytyy kirppiksiltä ja kierrätyskeskuksista. Joitain hienoja kehyksiä olen dyykannut roskalavaltakin. Kehyksiä voi käyttää sellaisenaan tai tuunata niitä maalaamalla. Uudesta puukehyksestä tulee kivasti vintage, kun maalattua pintaa hinkkaa karkealla hiekkapaperilla ja jollain terävällä esineellä, hipaisee naarmuihin kuivasti vaaleaa maalia ja päälle vielä hitusen varsinaista maalia tai petsiä.
Taustapahvien väreillä voi rohkeasti leikitellä. Olen hyödyntänyt tekemissäni sisustustauluissa köyhän miehen passepartout- ratkaisua, eli kiinnittänyt kuvan taustapahvin päälle. Olisi aivan liian työlästä leikellä kartonkiin sopivan kokoisia aukkoja ja jäljen tulisi olla täydellinen, jotta uurastus kannattaisi. Tällä oikaisuratkaisulla on myös mahdollista hyödyntää ohuempaa kartonkia, jopa pelkkää värillistä paperia.
Taiteilijatarvikeliikkeistä löytyy kartonkeja lukemattomissa väreissä. Tutun valkoisen sijaan suosittelen kokeilemaan rohkeitakin värejä etenkin, jos seinät ovat valkoiset. Valkoinen taustapahvi on mainio valinta silloin, kun seinissä on jotakin sävyä. Kuvien esimerkkitauluissa olen suosinut vaaleaa taustapahvia, sillä seinät on maalattu pehmeällä mintunvihreällä ja turkoosilla. Seinien värit eivät oikein pääse kuvissa oikeuksiinsa.
Vanha nuottivihko jatkaa elämäänsä tauluna.
Älä välitä säännöistä
Taulukollaasin kokoamiseen löytyy monenlaisia sisustusohjeita. Toiset suosittelevat sijoittamaan taulujen yläreunat samaan tasoon, toiset neuvovat linjaamaan alareunat yhteneväisesti. Toisille kokonaisuus rakentuu taulujen samankaltaisesta värimaailmasta tai toisiinsa sointuvista kehyksistä. Kokonaisuus voi syntyä myös esimerkiksi yhden ison kuvan tai kalusteen ympärille.
Oma metodini noudattaa luovaa kaaosta. Sommittelen taulut lattialle, tuijottelen kokonaisuutta hetken, otan tauluryppäästä valokuvan, pyörittelen tauluja pariin otteeseen ja lopuksi luotan vaistooni ja lukitsen ratkaisuni – syteen tai saveen. En oikein usko sisustamisessa, enkä siten tauluissakaan tiukkoihin sääntöihin. Taulukokonaisuuden painopiste riippuu täysin kuvien koosta, kehyksistä, taulujen väreistä ja sisustajan omista mieltymyksistä. Toisinaan kummallinen ratkaisu voi olla täydellisen vinkeä sisustuselementti.
Ennen kuin alkaa ripustaa tauluja seinälle, on tärkeää hahmottaa taulujen etäisyys toisiinsa nähden, sekä kollaasin leveys ja korkeus suhteessa muihin kalusteisiin. Ainoa ohjenuora, johon uskon, on sijoittaa taulut siten, että kuvan keskipiste sijoittuu katselukorkeudelle. Kuvakollaasi voi muodostua tämän silmäilykorkeuden ympärille.
Lapsen tekemä maalaus näyttää arvokkaalta taideteokselta kehystettynä.
Kannustan ripustelemaan tauluja rohkeasti seinille. Ne tuovat ilmettä ja väriä huoneeseen kuin huoneeseen.
On mielestäni ihan hullua säästellä seiniä ja jättää taulut laittamatta. Toki se on asia erikseen, jos vuokranantaja kieltää pintojen porailun. Kuitenkin moni omankin katon alla majaileva arastelee turhaan seinien rei´ittämistä.
En tiedä, miksi ensimmäisen ruuvin poraaminen on itsellenikin joka ikinen kerta iso kynnys. Koskaan ei ole mitään peruuttamatonta tapahtunut, seinää voi helposti paikata ja kiinnitysmekanismista riippuen taulun korkeuttakin voi vielä ruuvin poraamisen, naulan hakkaamisen tai taulukoukun kiinnittämisen jälkeen säätää. Suosinkin ratkaisua, jossa kiinnitän kehyksien taakse pienet lenkkiruuvit ja rautalangan. Tämä kiinnityssysteemi antaa runsaasti pelivaraa, jos ruuvi tuleekin porattua hitusen liian alas tai ylös. Rohkeasti tauluja tuunailemaan ja tekemään itse sisutustutauluja!
Olohuoneemme kaipasi kipeästi uusia nojatuoleja. Huoneen sivulla nökötti vanha, kauhtunut nojatuoli, josta oli muodostunut lähinnä perheemme kissarouvan laiskanlinna.
Eräänä päivänä silmiini sattui Tori.fi:ssäilmoitus punaisista nahkatuoleista. Hetken huumassa varasin tuolit, niissä oli kivaa särmää. Samanlaisia tuoleja oli tullut vastaani vanhan tavaran liikkeissä ja siksi tiesin, että nämä 1950-60-luvun tuolit olivat mitoiltaan näppärät ja sopivan sirot. Hinta oli merkittävä houkutin, saisin kaksi vintage-tuolia vain 70 eurolla. Tuoleja hakiessani myyjä näytti rehdisti, kuinka toisen tuolin istuinosan tekonahassa oli paha repeämä. Ei se mitään, kyllä sen saisi vaikka teipattua, pohdin ja nappasin muutoin siistit tuolit matkaani. Kun tuolit saapuivat uuteen kotiinsa, ne istuivat huoneen mittasuhteisiin ja muihin kalusteisiin täydellisesti. Pirteä punainen väri toi tilaan kivaa säväystä.
Vanhat pehmusteet saivat lähteä
Ensirakkaus laantui nopeasti, kun jo seuraavana päivänä tajusin tilanteen. Halkeamaa ei saisi kovinkaan helposti paikattua, eikä tuoleja voisi sellaisenaan säästää muutoinkaan. Tuolit näet levittivät ympärilleen todella voimakasta, kemikaalimaista hajua. Ilmeisesti vanhat superlonit ja vuosikymmenten takainen kerni olivat tulleet tiensä päähän. Päätin kantaa tuolit siltä istumalta ulos ja purkaa kaikki vanhat pintamateriaalit ja pehmusteet pois. Homma oli aikamoinen, niittejä sai kiskoa kaksin käsin. Tuoleissa oli monenlaista osaa ja pehmustetta. Päätin varmuuden vuoksi dokumentoida koko purkuprosessin valokuvin.
Vanhan istuintyynyn purkua.
Kun olin purkanut jonkin osan pehmusteista pois, piirsin lakanakankaalle vanhan palasen mukaisesti kaavan ja merkitsin tarkoin, mistä palasta oli kyse. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi siinä vaiheessa, kun aloin verhoilla tuoleja uudestaan. Tuolia purkaessa tajusin, että todentotta halusin vanhoista verhoilumateriaaleista eroon. Keinonahan taitokset olivat täynnä likaa ja rasvaa, pehmusteiden alla oli kuivuneita turkiskuoriaisten tuokkien koteloita. Yäk.
Selkänojan takaosan verhoiltu vanerilevy.
Tuntikausien ahertamisen jälkeen tuoleista oli jäljellä enää puurunko. Käsinojien irroittamisessa piti käydä lainaamassa isompaa ruuvimeisseliä kahdelta naapurilta. Uskoni melkein jo loppui, kun vuosikymmenten ikäiset ruuvit eivät ottaneetkaan irrotakseen. Yhden ruuvin sain kaikin voimin viuhtoessa poikkikin. Tämä tarkoitti sitä, että kokoamisvaiheessa tulisi katkenneen ruuvin viereen porata uusi reikä. No, eiköhän siitä selvittäisi.
Käsinojan vanha superlon piti vielä irroittaa.
Superlon kalliimpaa kuin tammiparketti
Hankin tuolien istuiosien ja selkämysten pehmikkeiksi uudet superlonit. Yllätyin täysin, kun huomasin, ettei superlon olekaan lainkaan edullista, päinvastoin. Superlon maksaa enemmän kuin tammiparketti. Tässä kohtaa ei kuitenkaan auttanut enää perääntyä. Koska superlon ”syö” kangasta, eikä sitä siksi kannata laittaa pintamateriaalia vasten sellaisenaan, päätin käyttää superlonin päällä vielä levyvanua. Käsinojissa oli alkuaan ohuen ohutta supelonia, sen korvaisin myös sopivan paksuisella levyvanulla.
Vanha ja uusi materiaali. Vanha kerni oli sävyltään hivenen kirkkaampi kuin uusi keinonahka.
Sitten oli varsinaisen verhoilukankaan vuoro. Olisin voinut valita tuoleihin minkä tahansa kankaan tai nahan, mutta halusin ehdottomasti säilyttää tuolien alkuperäisen ilmeen ja sävyn niin pitkälle kuin mahdollista. Löysinkin mainion burgundinpunaisen keinonahan, joka oli todella lähellä alkuperäistä väriä. Alkuperäinen kerni oli sävyltään ehkä hivenen kirkkaampi ja kylmempi, mutta täysin identtistä tuotetta oli mahdotonta löytää. Sittemmin verhoilin samaisella nahalla vanhan rahin. http://ekoisti.fi/sisustus/rahi-vanhasta-jakkarasta/
Kaavat vanhoista lakanoista
Ennen kuin uskalsin alkaa leikata uutta keinonahkaa, piirsin tuolien jokaisesta osasta oman kaavansa. Erilaisia osia ja niiden peilikuvia oli kahdessa tuolissa niin monta, että olin varma, että menisin jossain kohtaa sekaisin ja leikkaisin väärin, jos yrittäisin yhdellä ja samalla kaavalla tuhrata hommaa eteenpäin. Tuntui paljon turvallisemmalta uhrata pari vanhaa lakanaa, kuin tuhota arvokasta verhoilumateriaalia, jota ei ollut tuhlattavaksi. Sitten leikkaamaan. Alku pelotti ja kädet vapisten saksin paloja toisensa perään, työn edetessä rohkeus kuitenkin kasvoi. Huomasin, että kangasta olikin ihan reilusti, sillä vanhat kaavat sisälsivätkin jo tarvittavat saumavarat. Jos tekisin jonkin palan kohdalla virheen, ei se olisikaan maailmanloppu.
Verhoilutyön piti edetä purkuun nähden käänteisessä järjestyksessä. Ensin syntyi istuintyyny, sitten istuintyynyn alle puuvillakangas. Tämän jälkeen selkänojan etuosa, käsinojat ja sitten vasta selkänojan takaosa. Niitti niitiltä työ eteni. Voimaa hommassa sai käyttää yllättävän paljon, sillä keinonahka piti saada pingoitettua tasaisesti ja ennen kaikkea riittävän kireälle. Onneksi minulla oli purkukuvat tallessa! Niiden avulla sain tarkistettua useammankin työvaiheen ja taitoksen. Käsinojien ompelusauma vaati ehkä eniten avaruudellista hahmotuskykyä. Hankin ompelua varten paksumman nahkaneulan sekä liukasta, vahvaa karhulankaa. https://www.eurokangas.fi/ompelu-ja-kasityot/ompeluneulat Lopputulos ei aivan alkuperäiselle työlle vedä vertoja, mutta olen silti oikein tyytyväinen uudistettuihin tuoleihin. Erityisen onnellinen olen siitä, että vanhat kirppistuolit saivat verhoilu-urakan myötä aivan uuden elämän.
Sain anopin aarrelaatikosta lahjaksi taidokkaita, 1960-luvulla itsevirkattuja pitsejä. Päätin tuunata niillä tylsät ja yksiväriset tyynynpäälliiset uuteen uskoon. Lakanapitsit olivat vaurioituneet irroitusvaiheessa ja ne vaativat hieman korjausta ennen kuin ne saattoi kiinnittää tyynyn pintaan. Neulalla ja langalla noukkien katkenneet silmukat saatiin takaisin ja pitsi ehjäksi jälleen.
Tiukan
pitsin ompeleminen koneella rikkoo herkästi neulan, joten päätin kiinnittää
pitsit tyynyihin käsin. Uskon, että säästin lopulta paljon aikaa ja hermoja,
vaikka homma alkuun työläältä vaikuttikin. Käsin ompelemalla pitsit asettuivat
kauniisti, eikä pinta lähtenyt kiristelemään tai kupruilemaan.
Pitsejä on vielä jäljellä, täytynee
siis jatkaa tuunausoperaatiota. Seuraavaksi taidan ommella vaaleita raitoja
harmaisiin tyynyihin.
